Kun aloimme seurustella miehen kanssa, meni melkein kaksi vuotta ennen kuin vietimme yön yhdessä harrastamatta seksiä vähintään kerran. Samassa osoitteessa kuitenkin nukuimme lähes joka yö. Oikeastaan vasta kun muutimme yhteen alkoivat kerrat harventua. Jos en tuolloin olisi syönyt pillereitä, olisi kyllä ollut jo aikamoinen ihme ellen olisi tullut raskaaksi.
Nykyään moista voi vain muistella. Kaksi kertaa viikossa tai harvemminkin tuntuu nykyään jo ihan riittävältä. Stressi, kiire ja tietysti myös ensihuuman jääminen kauas taa vievät veronsa. Sinänsä olen ihan tyytyväinen seksielämäämme tälläisenäkin, mutta raskautta tavoiteltaessa tämä tietysti tietää sitä, että seksiä täytyy harrastaa myös silloin kun kumpaakaan ei nyt ihan hirveästi kiinnosta. Mitään ihan pakkopullaa seksi ei meillä ole ainakaan vielä koskaan ollut, mutta kyllä tämä tilanne luonnollisesti kasaa paineita myös makuukammarin puolelle.
Tässä kuussa olen pitänyt huolen siitä, että ainakaan seksittömyyden takia ovulaatio ei ole voinut mennä ohi. Miehen kanssa en asiasta ennakkoon varsinaisesti keskustellut, mutta luulisin, että hän jotain on huomannut. Tämä kierto on minun viimeinen mahdollisuuteni tulla raskaaksi ennen käyntiä lapsettomuuspoliklinikalla. Siksipä olenkin nyt kohdistanut lapsentekoon kaiken tarmoni ja päättäväisyyteni, mikä varmasti kyllä takaa sen, että onnistumista on turha odottaa. Poliklinikkakäynnin jälkeen lapsettomuudesta tulee virallista. Sen jälkeen olemme lapsettomuushoidoissa käyvä pari, jolla on diagnoosinumero ja joka näkyy tilastoissa. Tähän saakka olemme olleet vain kaksi ihmistä, jotka joutuvat odottamaan vähän pidempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti