Maho on ruma sana. Onneksi siihen ei nykyään juuri enää törmää. Vielä ei-niin-kauan-sitten se, että lapsia ei ala kuulua olisi ollut paljon suurempi ongelma. Siinä olisi ollut pölkyllä mies, toimeentulo, kaikki. Toisaalta, ennen e-pillerien aikaa olisi tähän ikään mennessä jo vähän harvinaisemmistakin ovulaatioista jokin todennäköisesti tärpännyt.
Nykyäänkin ihmisillä on vielä välillä vähän outoja asenteita lapsettomuutta ja etenkin lapsettomuushoitoja kohtaan. Itsekin ajattelin ennen, että en varmaan lähtisi mihinkään lapsettomuushoitoihin, mieluummin sitten vaikka adoptoisin. Vielä nykyäänkin ajattelen toisinaan, että koeputkihedelmöityksiin saakka en ehkä halua mennä. Mieli kuitenkin muuttuu. Ja tietysti näihin päätöksiin vaikuttaa myös miehen mielipide.
Sinänsä raskauden viipyminen on kuitenkin tänä päivänä mielestäni aika pieni murhe. Paljon paljon pahempiakin kohtaloita olen joutunut seuraamaan. Varsinkin lapsen oikeasti vakava sairaus olisi varmasti jotain sietämätöntä, saati sitten oman lapsen kuolema. Harmi vain, että yksi pieni murhe ei anna suojaa isommilta murheilta myöhemmin.
Takavuosina olin viran puolesta mukana useammassa synnytyksessä. Synnyttäjät olivat minulle ennestään tuntemattomia. Kaikki synnytkset joissa olin mukana, olivat iloisia, onnellisia tapahtumia ja lapset olivat odotettuja. Yksi pariskunta kuitenkin jäi erityisesti mieleen. Synnytys meni hyvin, ja heille syntyi kaunis, täydellinen pieni tyttö, joka oli saanut alkunsa koeputkessa. En ole ikinä sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt niin puhdasta, niin suunnatonta onnea kuin mitä näin noiden tuoreiden vanhempien kasvoilla synnytyksen jälkeen. Toivottavasti perhe voi edelleen hyvin.
tiistai 27. syyskuuta 2011
lauantai 24. syyskuuta 2011
Väärin eletty
Tänään mieli ei ole ihan niin musta kuin eilen. Sekin kuitenkin tuntuu jotenkin väärältä. Kaikkialta toitotetaan miten musertava kriisi lapsettomuus on, miten pitäisi masentua ja hankkia keskusteluapua. En kuitenkaan ole masentunut tai mitenkään ylitsepääsemättömän onneton, vaikka eilisestä tekstistä saattaa toisenkinlaisen kuvan saada. Suurimman osan ajasta mietin kyllä kaikkea ihan muuta kuin lapsettomuutta. Isompiakin kriisejä pienemmistäkin syistä olen kokenut. En ole juuri edes itkenyt.
Ensimmäisen kerran itkin tämän asian takia kun yritystä oli takana vähän vajaa vuosi. Kuukautiset olivat vähän myöhässä kuten tavallista. Olin menossa isoihin juhliin, joissa oli myös alkoholitarjoilua, joten tein raskaustestin vielä ennen juhlia, noin kiertopäivänä 30. Jotenkin onnistuin sohlaamaan testin kanssa niin, että se ei kastunut virtsasuihkusta riittävästi. Näppäränä tyttönä päätin sitten dipata testin vielä vessanpönttöön, ihan uteliaisuudesta. Hämmästys oli melkoinen, kun testi näytti plussaa. Tietenkään se ei ollut luotettava, joten kipitin saman tien apteekkiin hakemaan lisää testejä. Toinen, oikeaoppisesti tehty testi näytti hieman hailakkaa, mutta kuitenkin selvää plussaa. Seuraavana päivänä tein vielä kolmannen positiivisen testin. Seuraavat pari päivää leijailin ties missä. Kunnes alle viikkoa myöhemmin alkoi vuoto. Silloin itkin illan miehen kainalossa. Yön itkin yksin miehen jo nukahdettua. Itse en saanut nukuttua vatsakivuiltani. Aamulla en enää itkenyt, vaan lähdin töihin.
Ystävät, joille olen asiasta kertonut, eivät juuri reagoi kun kerron että lasta on yritetty jo jonkin aikaa. Kommentit ovat yhdentekevän kannustavia, ja sellaisenaan jopa hieman ärsyttäviä. Kun kerron tuosta alkuraskauden keskenmenosta, saan kyllä kuulla voivotteluja ja surkutteluja, ikään kuin sen sureminen olisi ymmärrettävää. Kuitenkin tuo positiivinen raskaustesti oli minulle ennen kaikkea rohkaiseva kokemus, se kuitenkin tarkoitti jo aika monen asian toimineen. Totta kai olin surullinen kun raskaus päättyi, mutta siitä pääsin yli lähes heti, enkä ole juuri tuota raskautta enää sen jälkeen surrut. Paljon raskaampaa on kestää kuukaudesta toiseen jatkuvaa toivon ja pettymyksen kehää. Joka ikinen kuukausi olen täysin vakuuttunut siitä, että nyt raskaus alkaa. Joka kuukausi teen raskaustestin yhtä toiveikkaana, kun kuukautiset myöhästyvät puoli päivää. Joka kuukausi petyn.
Toisen kerran itkin kunnolla ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen. Siihen saakka oli vielä helppoa kuvitella, että asiat voisivat vain korjaantua taikasauvan heilautuksella. Lääkärin katse kuitenkin kertoi, että ihan niin helppoa tämä ei tule olemaan.
Viimeisimmät kuukautiset alkoivat keskiviikkona. Siitä lähtien olen itkenyt joka päivä. Ja aloitin tämän blogin. Ilmeisesti nyt tuli jaksamisessa jokin raja vastaan. Tai ehkä vasta nyt realiteetit alkavat viimein upota tajuntaani.
Ensimmäisen kerran itkin tämän asian takia kun yritystä oli takana vähän vajaa vuosi. Kuukautiset olivat vähän myöhässä kuten tavallista. Olin menossa isoihin juhliin, joissa oli myös alkoholitarjoilua, joten tein raskaustestin vielä ennen juhlia, noin kiertopäivänä 30. Jotenkin onnistuin sohlaamaan testin kanssa niin, että se ei kastunut virtsasuihkusta riittävästi. Näppäränä tyttönä päätin sitten dipata testin vielä vessanpönttöön, ihan uteliaisuudesta. Hämmästys oli melkoinen, kun testi näytti plussaa. Tietenkään se ei ollut luotettava, joten kipitin saman tien apteekkiin hakemaan lisää testejä. Toinen, oikeaoppisesti tehty testi näytti hieman hailakkaa, mutta kuitenkin selvää plussaa. Seuraavana päivänä tein vielä kolmannen positiivisen testin. Seuraavat pari päivää leijailin ties missä. Kunnes alle viikkoa myöhemmin alkoi vuoto. Silloin itkin illan miehen kainalossa. Yön itkin yksin miehen jo nukahdettua. Itse en saanut nukuttua vatsakivuiltani. Aamulla en enää itkenyt, vaan lähdin töihin.
Ystävät, joille olen asiasta kertonut, eivät juuri reagoi kun kerron että lasta on yritetty jo jonkin aikaa. Kommentit ovat yhdentekevän kannustavia, ja sellaisenaan jopa hieman ärsyttäviä. Kun kerron tuosta alkuraskauden keskenmenosta, saan kyllä kuulla voivotteluja ja surkutteluja, ikään kuin sen sureminen olisi ymmärrettävää. Kuitenkin tuo positiivinen raskaustesti oli minulle ennen kaikkea rohkaiseva kokemus, se kuitenkin tarkoitti jo aika monen asian toimineen. Totta kai olin surullinen kun raskaus päättyi, mutta siitä pääsin yli lähes heti, enkä ole juuri tuota raskautta enää sen jälkeen surrut. Paljon raskaampaa on kestää kuukaudesta toiseen jatkuvaa toivon ja pettymyksen kehää. Joka ikinen kuukausi olen täysin vakuuttunut siitä, että nyt raskaus alkaa. Joka kuukausi teen raskaustestin yhtä toiveikkaana, kun kuukautiset myöhästyvät puoli päivää. Joka kuukausi petyn.
Toisen kerran itkin kunnolla ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen. Siihen saakka oli vielä helppoa kuvitella, että asiat voisivat vain korjaantua taikasauvan heilautuksella. Lääkärin katse kuitenkin kertoi, että ihan niin helppoa tämä ei tule olemaan.
Viimeisimmät kuukautiset alkoivat keskiviikkona. Siitä lähtien olen itkenyt joka päivä. Ja aloitin tämän blogin. Ilmeisesti nyt tuli jaksamisessa jokin raja vastaan. Tai ehkä vasta nyt realiteetit alkavat viimein upota tajuntaani.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Luonnonoikku
Hämmentävää. En osaa enää kirjoittaa. Miten pitkä siitä onkaan, kun olen viimeksi edes yrittänyt tuottaa tekstiä? Ihan oikeaa, luettavaksi tarkoitettua tekstiä. Olenhan minä toki sähköposteja kirjoittanut. Ja töissä tuotan päivittäin sivukaupalla painavaa asiaa. Tekstiä, jossa kertoisin omista tunteistani tai edes itsestäni en ole kirjoittanut... niin. Moneen, moneen vuoteen.
Nyt olo alkoi kuitenkin olla sellainen, että pakko tätä on jossain purkaa. Pakkohan tätä asiaa on jotenkin työstää, että siitä pääsisi yli. Ei nimittäin ole ihan helppoa hyväksyä, että minä en ole ihan samanlainen kuin useimmat muut. Minussa on jokin vika. Olen vielä melko nuori, hiljalleen kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä nainen. Tunnen itseni kaikin puolin terveeksi, herään useimpina aamuina pirteänä ja onnellisena. Olen hoikka ja liikun kohtuullisesti. Teen arvostettua ja hyväpalkkaista työtä, josta vieläpä nautin. Olen naimisissa ihanan, komean, fiksun ja menestyvän miehen kanssa. Meillä on mukava koti, suloinen lemmikki ja farmariauto. Meillä on varaa ja mahdollisuus matkustella ja harrastaa. Elämä on täydellistä. Jotain kuitenkin puuttuu. Koska minä olen viallinen.
Olemme yrittäneet lasta nyt pari vuotta. Aika ei ole pitkä, tiedän. Kuukautiset ovat tulleet vuoden aikana tasaisen harvoin, parin kuukauden välein. Joka kierrolla toisen kuukauden ajan olo on etova, vatsaa nipistelee ja rinnat kipeytyvät. En osaa edes arvioida, miten monta raskaustestiä olen tehnyt. Lääkkeillä kuukautiset tulevat säännöllisesti. Silti joka kuukausi ennen niiden alkua ehdin olla vähän aikaa täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen raskaana.
Gynekologi ei todennut ultraäänitutkimuksessa mitään erityistä. Laboratoriokokeet olivat kunnossa. Miehen siemenneste on erinomaista. Ainoa esiin nouseva syy lapsettomuudelle on, että minä en ovuloi. Lähete jatkohoitoihin on vetämässä.
Minussa täytyy olla jokin todella vakava vika. Jokin valuvirhe, jota ei kuuluisi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Jokin piilevä, kaamea ominaisuus, jota vain en itse huomaa. Näin viallisen ihmisen ei kuulu jatkaa sukua, ei tuottaa tähän maailmaan enää yhtään ihmistä, joka edes mahdollisesti olisi yhtä pahasti viallinen. Jos näin ei muka ole, miksi en sitten tule raskaaksi? Ihmisethän lisääntyvät jo melkein pelkästä ajatuksesta, lapsia syntyy narkkareille, alkoholisteille ja muille, jotka niistä eivät pysty tai edes halua pitää huolta. Mutta ei minulle, ei, koska minussa on jotain liian pahasti pielessä.
Perustin tämän blogin, koska minusta tuntui siltä. Tunne omasta kelvottomuudesta kävi niin voimakkaaksi, että tarvitsin paikan johon tunteitani purkaa. En tiedä, miten aktiivisesti tulen tekstejä päivittämään, mutta pahoin pelkään, että edessä on vielä pitkä tie ja vielä monta pettymystä, joten todennäköisesti minusta kuullaan täällä vielä.
Nyt olo alkoi kuitenkin olla sellainen, että pakko tätä on jossain purkaa. Pakkohan tätä asiaa on jotenkin työstää, että siitä pääsisi yli. Ei nimittäin ole ihan helppoa hyväksyä, että minä en ole ihan samanlainen kuin useimmat muut. Minussa on jokin vika. Olen vielä melko nuori, hiljalleen kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä nainen. Tunnen itseni kaikin puolin terveeksi, herään useimpina aamuina pirteänä ja onnellisena. Olen hoikka ja liikun kohtuullisesti. Teen arvostettua ja hyväpalkkaista työtä, josta vieläpä nautin. Olen naimisissa ihanan, komean, fiksun ja menestyvän miehen kanssa. Meillä on mukava koti, suloinen lemmikki ja farmariauto. Meillä on varaa ja mahdollisuus matkustella ja harrastaa. Elämä on täydellistä. Jotain kuitenkin puuttuu. Koska minä olen viallinen.
Olemme yrittäneet lasta nyt pari vuotta. Aika ei ole pitkä, tiedän. Kuukautiset ovat tulleet vuoden aikana tasaisen harvoin, parin kuukauden välein. Joka kierrolla toisen kuukauden ajan olo on etova, vatsaa nipistelee ja rinnat kipeytyvät. En osaa edes arvioida, miten monta raskaustestiä olen tehnyt. Lääkkeillä kuukautiset tulevat säännöllisesti. Silti joka kuukausi ennen niiden alkua ehdin olla vähän aikaa täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen raskaana.
Gynekologi ei todennut ultraäänitutkimuksessa mitään erityistä. Laboratoriokokeet olivat kunnossa. Miehen siemenneste on erinomaista. Ainoa esiin nouseva syy lapsettomuudelle on, että minä en ovuloi. Lähete jatkohoitoihin on vetämässä.
Minussa täytyy olla jokin todella vakava vika. Jokin valuvirhe, jota ei kuuluisi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Jokin piilevä, kaamea ominaisuus, jota vain en itse huomaa. Näin viallisen ihmisen ei kuulu jatkaa sukua, ei tuottaa tähän maailmaan enää yhtään ihmistä, joka edes mahdollisesti olisi yhtä pahasti viallinen. Jos näin ei muka ole, miksi en sitten tule raskaaksi? Ihmisethän lisääntyvät jo melkein pelkästä ajatuksesta, lapsia syntyy narkkareille, alkoholisteille ja muille, jotka niistä eivät pysty tai edes halua pitää huolta. Mutta ei minulle, ei, koska minussa on jotain liian pahasti pielessä.
Perustin tämän blogin, koska minusta tuntui siltä. Tunne omasta kelvottomuudesta kävi niin voimakkaaksi, että tarvitsin paikan johon tunteitani purkaa. En tiedä, miten aktiivisesti tulen tekstejä päivittämään, mutta pahoin pelkään, että edessä on vielä pitkä tie ja vielä monta pettymystä, joten todennäköisesti minusta kuullaan täällä vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)