Vauvoja

Viikko sitten tapasin pitkästä aikaa rakkaan ystäväpariskunnan ja heidän parikuukautisen lapsensa. Lapsi oli söpö ja terve, vanhemmat ylpeitä ja onnellisia. Etukäteen hieman pelkäsin iltaa, pelkäsin keskustelun ajautuvan väistämättä lapsettomuuteeni ja pelkäsin pilaavani mukavan tapaamisen. Tapaaminen oli kuitenkin todella mukava. Vauvaa ihasteltiin ja vauvoista puhuttiin. En puhunut lapsettomuudestani sanaakaan, vaikka ainakin osa paikalla olleista tilanteeni tietääkin. Ei vain ollut sellainen olo, että olisin jaksanut alkaa asiaa puida ja ruotia. Ilta oli ihana ilman sitä. Lisäksi olin niihin aikoihin muutenkin varsin hyvällä tuulella. Tulevaisuus ilman lapsia ei näyttänyt synkältä ja loputtoman surulliselta, päinvastoin. Haaveilin adoptiolapsista, leikittelin kuvitelmilla siitä mitä kaikkea elämällään voisikaan tehdä jos ei lapsia hankkisi. Todennäköisesti suuntaisin ulkomaille, mahdollisesti vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoistyöt Afrikassa ovat olleet haaveena aina, lapsia en sinne kuitenkaan halua viedä. Miehestä en tiedä. Toivoisin tietenkin, että hän lähtisi mukaan, ja hän saattaisi jopa lähteäkin. Toisaalta ymmärtäisin myös, jos hän haluaisi lähteä etsimään uutta kumppania, jonka kanssa todennäköisesti voisi saada lapsia. Nämä asiat kuitenkin ovat ajankohtaisia vasta joskus tulevaisuudessa. Toistaiseksi haluan edelleen ennen kaikkea tulla raskaaksi. Raskaudesta seuraava vauvakin tuntuu jo välillä jotenkin etäiseltä ajatukselta.

Viime viikolla olin myös tapahtumassa, jossa osallistujista suurin osa oli minun ikäisiäni ja samassa elämänvaiheessa olevia naisia. Vauvoja ja vauvamahoja oli kaikkialla, suunnilleen joka toinen vastaantulija lykki vaunuja tai vaappui maha pystyssä.  Toisaalta paikalla oli myös paljon vanhoja tuttuja, joilla ei lapsia ole eikä ihan heti ole suunitelmissakaan. Loppujen lopuksi tapahtuman ärsyttävyys jäi lähinnä lievästi riepovan asteelle.

Testi

Tein sitten taas raskaustestin. Negatiivinen. Olipa yllätys. Oli pakko käydä apteekissa, vaikka olin jo päättänyt, että tässä kuussa en testiä tee lainkaan. Rintani ovat olleet viime päivät niin kipeät ja yökötys niin rajua, että olin taas kerran täysin 100% vakuuttunut, että olen raskaana. Enpä sitten ollut. Saisivat kuukautisetkin jo hiljalleen alkaa.

Kipuilua

Alavatsaa nippailee. Rinnat aristavat. Yököttää. Sama juttu joka kuukausi. Oireilla ei edes näytä olevan mitään tekemistä sen kanssa, onko ovulaatiota tapahtunut vai ei. Yleensä teen raskaustestin mahdollisimman pian, ihan vain siksi, että en ehdi elätellä turhia toiveita ja laskeskella äitiysloman alkupäiviä liian pitkään. Yleensä kuukautisetkin sitten alkavat aika pian. Nyt testit ovat kaapista loppu, ehkä ensi kertaa tämän yrittämisen aikana. Löytäisin kaikista lähiseudun apteekeista raskaustestit vaikka silmät sidottuna. Tällä kertaa usko raskaana olemiseen on kyllä niin hatara, että en taida jaksaa vaivautua. Toisaalta, tässä voi mennä vielä hyvinkin kymmenen päivää ennen kuukautisten alkua. Pitkä aika kehittää olemattomia kuvitelmia.

Yrittämisen alkuvaiheessa raportoin tuntemukseni ja testientekoni tarkaan miehelle. Jo pitkään olen kuitenkin pysytellyt niistä aivan hiljaa. Parempi, että pettymys ei ole molemmille joka kuukausi yhtä iso. Mies on ottanut koko asian kovin rauhallisesti. Välillä rauhallisuus tuntuu välinpitämättömyydeltä. Ehkä se ei kuitenkaan ole sitä. Miehestä tulisi hyvä isä.

Parempi ihminen

Jos lapsettomuudesta pitää jotain hyvää sanoa, niin väitän kyllä sen tehneen minusta paremman ihmisen. Elämäni on loppujen lopuksi ollut aina aika helppoa, olen saanut lähes kaiken mitä olen halunnut. Muistutus omasta kuolevaisuudesta on silloin tällöin ihan terveellinen juttu. Lisäksi raskaiden asioiden läpikäyminen on tehnyt minusta empaattisemman. Väittäisin jopa, että se on tehnyt minusta paremman työssäni ja antanut valmiuksia apua tarvitsevien ihmisten kohtaamiseen. Pienen ylämäen jälkeen eivät myöhemmin tulevat nyppylät tunnu enää niin ylitsepääsemättömiltä. Lapsettomuuteni on kuitenkin kestänyt vasta suhteellisen lyhyen aikaa. Jos tilanne jatkuu vielä pitkään, kaikki positiiviset vaikutukset saattavat kyllä haihtua olemattomiin. Nurkan takana väijyvät jo sellaiset peikot kuin katkeruus, kateus ja eristäytyminen.

Olen jo huomannut, että lastenrattaita työntävät äidit ärsyttävät minua kovin paljon. Valtavien maantiejyrien kanssa keskellä pyörätietä etenevät äidit tuntuvat huutavan koko olemuksellaan. "Väistäkää tarpeettomat kulkijat, täältä tulee Äiti ja Lapsi!" Myös odottavat äidit, jotka tunkevat itsensä piukkoihin, vatsaa korostaviin trikoopaitoihin ja kulkevat ympäriinsä hykerrellen "ohhoh, hupsista, kappas vain onpas se maha kasvanut, tuosta vain, ja muuten eilenhän käytiinkin ultrassa ja masuasukki näyttikin sieltä meille peukkua" ovat alkaneet hieman aiheuttaa leukapielten kiristymistä. Ei raskaana olemista toki mitenkään piilotella tarvitse ja toki siitä saa iloita, mutta liki tuntemattomien hyvänpäiväntuttujen raskausuutiset eivät kyllä hirveästi kiinnosta. Perheen ja ystävien raskauksista ja lapsista kyllä iloitsen, ja toimin mielelläni lastenvahtina.

Jos olisin tullut raskaaksi heti ensi yrittämällä, minusta olisi saattanut tulla juuri tuollainen Äiti ja Raskaana Oleva Nainen. Nyt ehkä pitäisin raskauteni hieman pienemmän piirin tiedossa mahdollisimman pitkään. Toivon myös, että pystyisin säilyttämään oman identiteettini naisena, vaimona, ystävänä ja työntekijänä vaikka lapsen vielä joskus saisinkin. Hyvän äidin ei tarvitse olla joka tilanteessa ennen kaikkea äiti, vaan äitiys voi olla vain yksi iso osa elämää.  Toivon myös, että en ole vanhempana ylisuojeleva ja liiaksi hössöttävä. Kun lasta tehdään pitkään ja hartaasti ja koko ajan pahinta peläten, on olemassa riski siihen, että tekeminen ja suorittaminen jatkuu vielä lapsen kasvatuksessakin.

On muuten hassu juttu miten tiukassa toivo elää. Tämä prosessi on ainakin paljastanut, että olen aivan toivoton optimisti. Tällä kierrolla siis tein ovulaatiotestejä, joiden perusteella ovulaatiota ei tapahtunut. Myös makuuhuoneen puolella kuukausi on ollut aika hiljainen. Järjellä ajateltuna siis todennäköisyys raskaana olemiselle on lähellä nollaa. Kuitenkin olen jälleen kerran tunnetasolla täysin vakuuttunut  siitä, että nyt olen raskaana. Ihan samoin kuin joka ikinen kuukausi tämän yrittämisen ajan. Pessimistinä pettymys ei ehkä olisi niin kova.

Ahdistus

Viime aikoina minua ei juuri ole ahdistanut. Työpäivät ovat venyneet niin pitkiksi, että ahdistumiselle ei ole jäänyt aikaa. Vaikka lapsettomuudesta kirjoittaminen toisaalta helpottaa, se kyllä ainakin minun kohdallani myös lisää ahdistusta. Jään miettimään asioita pidemmäksi aikaa, suorastaan piehtaroin itsesäälissä ja arvottomuudessa. Kun elän elämääni muualla, minua ei ahdista. Rypeminen ja asioiden jahnaaminen ei edistä mitään, eikä taatusti tee minulle hyvää.

Lapsettomuuttani mietin kyllä joka päivä. Ei mene hetkeäkään niin, etten olisi tietoinen kierron vaiheesta. Kuulostelen jatkuvasti kehoani. Miksi vatsaa nipistelee? Miksi oikea nänni on kipeä? Miksi valkovuotoa tulee noin vähän? Miksi finnejä tulee noin paljon? Tietysti on myös joka-aamuinen pillerikourallinen, joka ei anna armoa. Metformiini. D-vitamiini. Foolihappo. Rauta hillittömän kuukautisvuodon jäljiltä. Nyt olen syönyt myös kaappiin eksyneitä monivitamiineja. Ja taas on se aika kuukaudesta, että valikoimaan kuuluu myös Terolut.

Tein taas pitkästä aikaa myös ovulaatiotestejä. Turhaan. Ei toivoakaan. Nyt odotetaan vain seuraavia kuukautisia, seuraavaa kiertoa ja taas uutta toivoa. Raivostuttavinta tässä on, että tämä voi jatkua vielä pitkään. Vuosia. Mitään ei voi suunnitella, kun koskaan ei tiedä. Tropiikinmatkaa ei uskalla varata kuukausien päähän, entä jos sitten onkin raskaana? Työsopimus on loppumassa alle yhdeksän kuukauden päästä. Pitäisi sopia uusia töitä, mutta miten pitkäksi aikaa? Entä jos olenkin raskaana puolen vuoden päästä, mitä sitten sanon uudelle työnantajalle? Mitä jos kaikesta huolimatta olisinkin raskaana jo nyt, voinko sopia uusia töitä vaikka tietäisin, että jään heti pois?  Onko sopimus sitten edes voimassa, jos jään äitiyslomalle ennen kuin edes aloitan työt? Ahdistavin vaihtoehtohan kuitenkin on jos en ole raskaana vielä silloinkaan, mitä sitten teen?