Tänään mieli ei ole ihan niin musta kuin eilen. Sekin kuitenkin tuntuu jotenkin väärältä. Kaikkialta toitotetaan miten musertava kriisi lapsettomuus on, miten pitäisi masentua ja hankkia keskusteluapua. En kuitenkaan ole masentunut tai mitenkään ylitsepääsemättömän onneton, vaikka eilisestä tekstistä saattaa toisenkinlaisen kuvan saada. Suurimman osan ajasta mietin kyllä kaikkea ihan muuta kuin lapsettomuutta. Isompiakin kriisejä pienemmistäkin syistä olen kokenut. En ole juuri edes itkenyt.
Ensimmäisen kerran itkin tämän asian takia kun yritystä oli takana vähän vajaa vuosi. Kuukautiset olivat vähän myöhässä kuten tavallista. Olin menossa isoihin juhliin, joissa oli myös alkoholitarjoilua, joten tein raskaustestin vielä ennen juhlia, noin kiertopäivänä 30. Jotenkin onnistuin sohlaamaan testin kanssa niin, että se ei kastunut virtsasuihkusta riittävästi. Näppäränä tyttönä päätin sitten dipata testin vielä vessanpönttöön, ihan uteliaisuudesta. Hämmästys oli melkoinen, kun testi näytti plussaa. Tietenkään se ei ollut luotettava, joten kipitin saman tien apteekkiin hakemaan lisää testejä. Toinen, oikeaoppisesti tehty testi näytti hieman hailakkaa, mutta kuitenkin selvää plussaa. Seuraavana päivänä tein vielä kolmannen positiivisen testin. Seuraavat pari päivää leijailin ties missä. Kunnes alle viikkoa myöhemmin alkoi vuoto. Silloin itkin illan miehen kainalossa. Yön itkin yksin miehen jo nukahdettua. Itse en saanut nukuttua vatsakivuiltani. Aamulla en enää itkenyt, vaan lähdin töihin.
Ystävät, joille olen asiasta kertonut, eivät juuri reagoi kun kerron että lasta on yritetty jo jonkin aikaa. Kommentit ovat yhdentekevän kannustavia, ja sellaisenaan jopa hieman ärsyttäviä. Kun kerron tuosta alkuraskauden keskenmenosta, saan kyllä kuulla voivotteluja ja surkutteluja, ikään kuin sen sureminen olisi ymmärrettävää. Kuitenkin tuo positiivinen raskaustesti oli minulle ennen kaikkea rohkaiseva kokemus, se kuitenkin tarkoitti jo aika monen asian toimineen. Totta kai olin surullinen kun raskaus päättyi, mutta siitä pääsin yli lähes heti, enkä ole juuri tuota raskautta enää sen jälkeen surrut. Paljon raskaampaa on kestää kuukaudesta toiseen jatkuvaa toivon ja pettymyksen kehää. Joka ikinen kuukausi olen täysin vakuuttunut siitä, että nyt raskaus alkaa. Joka kuukausi teen raskaustestin yhtä toiveikkaana, kun kuukautiset myöhästyvät puoli päivää. Joka kuukausi petyn.
Toisen kerran itkin kunnolla ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen. Siihen saakka oli vielä helppoa kuvitella, että asiat voisivat vain korjaantua taikasauvan heilautuksella. Lääkärin katse kuitenkin kertoi, että ihan niin helppoa tämä ei tule olemaan.
Viimeisimmät kuukautiset alkoivat keskiviikkona. Siitä lähtien olen itkenyt joka päivä. Ja aloitin tämän blogin. Ilmeisesti nyt tuli jaksamisessa jokin raja vastaan. Tai ehkä vasta nyt realiteetit alkavat viimein upota tajuntaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti