Maho on ruma sana. Onneksi siihen ei nykyään juuri enää törmää. Vielä ei-niin-kauan-sitten se, että lapsia ei ala kuulua olisi ollut paljon suurempi ongelma. Siinä olisi ollut pölkyllä mies, toimeentulo, kaikki. Toisaalta, ennen e-pillerien aikaa olisi tähän ikään mennessä jo vähän harvinaisemmistakin ovulaatioista jokin todennäköisesti tärpännyt.
Nykyäänkin ihmisillä on vielä välillä vähän outoja asenteita lapsettomuutta ja etenkin lapsettomuushoitoja kohtaan. Itsekin ajattelin ennen, että en varmaan lähtisi mihinkään lapsettomuushoitoihin, mieluummin sitten vaikka adoptoisin. Vielä nykyäänkin ajattelen toisinaan, että koeputkihedelmöityksiin saakka en ehkä halua mennä. Mieli kuitenkin muuttuu. Ja tietysti näihin päätöksiin vaikuttaa myös miehen mielipide.
Sinänsä raskauden viipyminen on kuitenkin tänä päivänä mielestäni aika pieni murhe. Paljon paljon pahempiakin kohtaloita olen joutunut seuraamaan. Varsinkin lapsen oikeasti vakava sairaus olisi varmasti jotain sietämätöntä, saati sitten oman lapsen kuolema. Harmi vain, että yksi pieni murhe ei anna suojaa isommilta murheilta myöhemmin.
Takavuosina olin viran puolesta mukana useammassa synnytyksessä. Synnyttäjät olivat minulle ennestään tuntemattomia. Kaikki synnytkset joissa olin mukana, olivat iloisia, onnellisia tapahtumia ja lapset olivat odotettuja. Yksi pariskunta kuitenkin jäi erityisesti mieleen. Synnytys meni hyvin, ja heille syntyi kaunis, täydellinen pieni tyttö, joka oli saanut alkunsa koeputkessa. En ole ikinä sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt niin puhdasta, niin suunnatonta onnea kuin mitä näin noiden tuoreiden vanhempien kasvoilla synnytyksen jälkeen. Toivottavasti perhe voi edelleen hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti