sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Uusi alku
Kuukautiset alkoivat. Viime kierron pituudeksi jäi 25 päivää, vuoto alkoi heti Terolutin loputtua. Todennäköisesti siis ovulaatiota ei tapahtunut. No, yritys hyvä, kymmenen. Polikäyntiä odotellessa.
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Vääryys
Tänään kirosin maailman ja elämän epäoikeudenmukaisuutta ja itkin työpaikan vessassa. En kuitenkaan itseni takia, vaan tuttavan, jolla todettiin yllättäen vakava sairaus. Nuorelle perheenäidille luvataan elinaikaa maksimissaan pari vuotta, ja sekin on optimismia. Omat murheeni ovat kuitenkin aika pieniä, kuten olen jo ennenkin todennut. Päässäni pyörivät taas haavekuvat adoptiolapsista.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Isänpäivä
Isänpäivä on minusta paljon raskaampi päivä kuin äitienpäivä. Isänpäivänä mietin koko ajan, miten olisin miestä muistanut ja huomioinut, ja miten ylpeä isä mieheni olisikaan. Tunnen myös syyllisyyttä ja häpeää, koska en ole pystynyt tarjoamaan miehelleni edes lasta.
En ole kertonut tästä blogista kenellekään, en edes miehelle. Kirjoitan tänne ainoastaan, kun hän ei ole kotona. Emme edes keskustele lapsettomuudesta kovinkaan paljon, en tiedä onko hän täysin ymmärtänyt, miten raskaasti olen asian ottanut. Keskusteluyritykset päättyvät helposti siihen, että minä itken silmät päästäni. Ihan jatkuvasti en halua vain itkeskellä ja surra, joten helpompaa on kun asiasta ei puhu liian usein. En myöskään halua ylianalysoida ja märehtiä asioita liiaksi, eikä minulla siihen oikeastaan ole tarvettakaan.
Tänne pystyn sentään nykyään jo kirjoittamaan itkemättä. Edistystä kai sekin.
En ole kertonut tästä blogista kenellekään, en edes miehelle. Kirjoitan tänne ainoastaan, kun hän ei ole kotona. Emme edes keskustele lapsettomuudesta kovinkaan paljon, en tiedä onko hän täysin ymmärtänyt, miten raskaasti olen asian ottanut. Keskusteluyritykset päättyvät helposti siihen, että minä itken silmät päästäni. Ihan jatkuvasti en halua vain itkeskellä ja surra, joten helpompaa on kun asiasta ei puhu liian usein. En myöskään halua ylianalysoida ja märehtiä asioita liiaksi, eikä minulla siihen oikeastaan ole tarvettakaan.
Tänne pystyn sentään nykyään jo kirjoittamaan itkemättä. Edistystä kai sekin.
Jännitystä
Taas alkaa olla se aika kuukaudesta, jolloin rekisteröin jokaisen nipistyksen, pakotuksen ja yökötyksen ja vertailen tuntemuksia kiivaasti aiempien kiertojen tuntemuksiin. Jokaisen oireen ja oireen puuttumisen tulkitsen tietysti merkiksi alkavasta raskaudesta, vaikka näin aikaisessa vaiheessa mistään ei oikeasti kyllä voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Nyt on meneillään vasta kiertopäivä 21, eli mitään testejä ei kannata tehdä ainakaan viikkoon, kuukautisten myöhästymisestä ei tiedä vielä silloinkaan. Täytyisi kehittää jotain muuta tekemistä, jolla ajatukset saisi pois kierron vaiheesta. Harmi, että ulkoilmakaan ei oikein houkuttele.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Seksiä
Kun aloimme seurustella miehen kanssa, meni melkein kaksi vuotta ennen kuin vietimme yön yhdessä harrastamatta seksiä vähintään kerran. Samassa osoitteessa kuitenkin nukuimme lähes joka yö. Oikeastaan vasta kun muutimme yhteen alkoivat kerrat harventua. Jos en tuolloin olisi syönyt pillereitä, olisi kyllä ollut jo aikamoinen ihme ellen olisi tullut raskaaksi.
Nykyään moista voi vain muistella. Kaksi kertaa viikossa tai harvemminkin tuntuu nykyään jo ihan riittävältä. Stressi, kiire ja tietysti myös ensihuuman jääminen kauas taa vievät veronsa. Sinänsä olen ihan tyytyväinen seksielämäämme tälläisenäkin, mutta raskautta tavoiteltaessa tämä tietysti tietää sitä, että seksiä täytyy harrastaa myös silloin kun kumpaakaan ei nyt ihan hirveästi kiinnosta. Mitään ihan pakkopullaa seksi ei meillä ole ainakaan vielä koskaan ollut, mutta kyllä tämä tilanne luonnollisesti kasaa paineita myös makuukammarin puolelle.
Tässä kuussa olen pitänyt huolen siitä, että ainakaan seksittömyyden takia ovulaatio ei ole voinut mennä ohi. Miehen kanssa en asiasta ennakkoon varsinaisesti keskustellut, mutta luulisin, että hän jotain on huomannut. Tämä kierto on minun viimeinen mahdollisuuteni tulla raskaaksi ennen käyntiä lapsettomuuspoliklinikalla. Siksipä olenkin nyt kohdistanut lapsentekoon kaiken tarmoni ja päättäväisyyteni, mikä varmasti kyllä takaa sen, että onnistumista on turha odottaa. Poliklinikkakäynnin jälkeen lapsettomuudesta tulee virallista. Sen jälkeen olemme lapsettomuushoidoissa käyvä pari, jolla on diagnoosinumero ja joka näkyy tilastoissa. Tähän saakka olemme olleet vain kaksi ihmistä, jotka joutuvat odottamaan vähän pidempään.
Nykyään moista voi vain muistella. Kaksi kertaa viikossa tai harvemminkin tuntuu nykyään jo ihan riittävältä. Stressi, kiire ja tietysti myös ensihuuman jääminen kauas taa vievät veronsa. Sinänsä olen ihan tyytyväinen seksielämäämme tälläisenäkin, mutta raskautta tavoiteltaessa tämä tietysti tietää sitä, että seksiä täytyy harrastaa myös silloin kun kumpaakaan ei nyt ihan hirveästi kiinnosta. Mitään ihan pakkopullaa seksi ei meillä ole ainakaan vielä koskaan ollut, mutta kyllä tämä tilanne luonnollisesti kasaa paineita myös makuukammarin puolelle.
Tässä kuussa olen pitänyt huolen siitä, että ainakaan seksittömyyden takia ovulaatio ei ole voinut mennä ohi. Miehen kanssa en asiasta ennakkoon varsinaisesti keskustellut, mutta luulisin, että hän jotain on huomannut. Tämä kierto on minun viimeinen mahdollisuuteni tulla raskaaksi ennen käyntiä lapsettomuuspoliklinikalla. Siksipä olenkin nyt kohdistanut lapsentekoon kaiken tarmoni ja päättäväisyyteni, mikä varmasti kyllä takaa sen, että onnistumista on turha odottaa. Poliklinikkakäynnin jälkeen lapsettomuudesta tulee virallista. Sen jälkeen olemme lapsettomuushoidoissa käyvä pari, jolla on diagnoosinumero ja joka näkyy tilastoissa. Tähän saakka olemme olleet vain kaksi ihmistä, jotka joutuvat odottamaan vähän pidempään.
perjantai 4. marraskuuta 2011
Lista
Blogimaailmassa on kovin muodikasta tehdä erilaisia listoja ja luetteloita. 100 asiaa minusta. 25 lempikirjaani. 77 suosikkieläintäni. Top 43 parhaat poseeraukseni. Bloggerkin ehdottaa: Lisää luettelo suosikkikirjoista, elokuvista tai muusta mukavasta. Niinpä minäkin päätin kirjoittaa blogiini listan. Olkaa hyvät, 40 tunnetta lapsettomuudesta.
1. Epävarmuus. Koska? Mitä? Nytkö? Eikö?
2. Alemmuudentunne. No en kai minä mitään olisi ansainnutkaan.
3. Turhautuminen. Ihan sama, ei jaksa enää kiinnostaa.
4. Pettymys. Ai ei, no, ei se mitään, häntä pystyssä eteenpäin!
5. Katkeruus. No, siinähän valitatte yöheräilyistä.
6. Ahdistus. Olo on kuin valkosipulilla puristimessa.
7. Pelko. Mitä jos ei kuitenkaan koskaan mitään, ja sitten kaikki vaan?
8. Pettymys. Jaahas, no kolmas kerta toden sanoo.
9. Toivottomuus. Ei tästä mitään tule.
10. Epätoivo. Ei minusta mihinkään ole.
11. Toivo. Mutta mitä jos kuitenkin?
12. Pettymys. No, eipä tämä elämä nyt tähän lopu.
13. Suru. Mitäs vollotat? Eihän kukaan nyt kuollut ole.
14. Kipu. Puristava.
15. Tuska. Repivä.
16. Pettymys. Kappas kappas, ai että ei, no, eipä sitten niin.
17. Syyllisyys. Jos olisin silloin 10 vuotta sitten tiennyt, olisin jättänyt sellerin syömättä ja kaikki olisi hyvin.
18. Avuttomuus. Tee noin ja näin ja sitten silleen, mutta eihän se kyllä oikeasti tietysti auta.
19.Voimattomuus. Jaksaiskos... no ei.
20. Pettymys. No, ei se nyt kerrasta ole kiinni, nyt on jo yritetty niin kauan, että ensi kerralla jo sitten varmasti.
21. Itsesääli. Voi minua raukkaa, kun maailma on kova.
22. Itseinho. No, eipä tämmöinen nyt mitään ansaitsekaan.
23. Itsesyytös. Omapa on vikani, kun olen elänyt niin huonosti.
24. Pettymys. Jahas, no, eipä tässä sitten mitään, katsellaan.
25. Kateus. Kyllä tuollakin on noita muksuja jo aivan kohtuuttoman monta.
26. Synkkyys. Mistään mitään kuitenkaan koskaan.
27. Masennus. ---------------
28. Pettymys. No, kyllä se siitä vielä.
29. Ärtymys. Onko noiden rintojen ihan pakko olla noin kipeät?
30. Kärttyisyys. Onko se nyt ihan välttämätöntä, että täällä kaupassa on näin paljon ihmisiä?
31. Viha. Pitäkää tunkkinne.
32. Pettymys. Ensi kerralla paremmalla onnella!
33. Eristäytyminen. Joo, kiitos vaan, mutta ei kiitos nyt just.
34. Yksinäisyys. Kun ei kukaan koskaan.
35. Erilaisuus. Niin, meillähän se menee vähän eri lailla...
36. Pettymys. No, ei heitetä kirvestä kaivoon!
37. Näköalattomuus. Entä jos ei koskaan kuitenkaan?
38. Vapauden menetys. Sori, ei pysty, en voi lähteä, mitäs jos vaikka kuitenkin ovuloin?
39. Toivon menetys. Ai miten niin kaikki on aina mahdollista?
40. Pettymys. Kun ei niin ei.
1. Epävarmuus. Koska? Mitä? Nytkö? Eikö?
2. Alemmuudentunne. No en kai minä mitään olisi ansainnutkaan.
3. Turhautuminen. Ihan sama, ei jaksa enää kiinnostaa.
4. Pettymys. Ai ei, no, ei se mitään, häntä pystyssä eteenpäin!
5. Katkeruus. No, siinähän valitatte yöheräilyistä.
6. Ahdistus. Olo on kuin valkosipulilla puristimessa.
7. Pelko. Mitä jos ei kuitenkaan koskaan mitään, ja sitten kaikki vaan?
8. Pettymys. Jaahas, no kolmas kerta toden sanoo.
9. Toivottomuus. Ei tästä mitään tule.
10. Epätoivo. Ei minusta mihinkään ole.
11. Toivo. Mutta mitä jos kuitenkin?
12. Pettymys. No, eipä tämä elämä nyt tähän lopu.
13. Suru. Mitäs vollotat? Eihän kukaan nyt kuollut ole.
14. Kipu. Puristava.
15. Tuska. Repivä.
16. Pettymys. Kappas kappas, ai että ei, no, eipä sitten niin.
17. Syyllisyys. Jos olisin silloin 10 vuotta sitten tiennyt, olisin jättänyt sellerin syömättä ja kaikki olisi hyvin.
18. Avuttomuus. Tee noin ja näin ja sitten silleen, mutta eihän se kyllä oikeasti tietysti auta.
19.Voimattomuus. Jaksaiskos... no ei.
20. Pettymys. No, ei se nyt kerrasta ole kiinni, nyt on jo yritetty niin kauan, että ensi kerralla jo sitten varmasti.
21. Itsesääli. Voi minua raukkaa, kun maailma on kova.
22. Itseinho. No, eipä tämmöinen nyt mitään ansaitsekaan.
23. Itsesyytös. Omapa on vikani, kun olen elänyt niin huonosti.
24. Pettymys. Jahas, no, eipä tässä sitten mitään, katsellaan.
25. Kateus. Kyllä tuollakin on noita muksuja jo aivan kohtuuttoman monta.
26. Synkkyys. Mistään mitään kuitenkaan koskaan.
27. Masennus. ---------------
28. Pettymys. No, kyllä se siitä vielä.
29. Ärtymys. Onko noiden rintojen ihan pakko olla noin kipeät?
30. Kärttyisyys. Onko se nyt ihan välttämätöntä, että täällä kaupassa on näin paljon ihmisiä?
31. Viha. Pitäkää tunkkinne.
32. Pettymys. Ensi kerralla paremmalla onnella!
33. Eristäytyminen. Joo, kiitos vaan, mutta ei kiitos nyt just.
34. Yksinäisyys. Kun ei kukaan koskaan.
35. Erilaisuus. Niin, meillähän se menee vähän eri lailla...
36. Pettymys. No, ei heitetä kirvestä kaivoon!
37. Näköalattomuus. Entä jos ei koskaan kuitenkaan?
38. Vapauden menetys. Sori, ei pysty, en voi lähteä, mitäs jos vaikka kuitenkin ovuloin?
39. Toivon menetys. Ai miten niin kaikki on aina mahdollista?
40. Pettymys. Kun ei niin ei.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Pessimisti ei pety
Pessimisti ei pety, sanotaan. Työkaveri esitti jokin aika sitten hieman erilaisen näkemyksen siitä, miten erottaa optimistin pessimististä. Sekä optimisti että pessimisti kohtaavat elämässään vaikeuksia. Vaikeuksien edessä pessimisti toteaa: "Huonommin minulla ei enää voisi mennä". Samassa tilanteessa optimisti tuumii "Minulla voisi mennä vielä paljon huonommin". Sitä paitsi, optimistilla on kivempaa. Vähän niin kuin blondeillakin.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Vauvoja
Viikko sitten tapasin pitkästä aikaa rakkaan ystäväpariskunnan ja heidän parikuukautisen lapsensa. Lapsi oli söpö ja terve, vanhemmat ylpeitä ja onnellisia. Etukäteen hieman pelkäsin iltaa, pelkäsin keskustelun ajautuvan väistämättä lapsettomuuteeni ja pelkäsin pilaavani mukavan tapaamisen. Tapaaminen oli kuitenkin todella mukava. Vauvaa ihasteltiin ja vauvoista puhuttiin. En puhunut lapsettomuudestani sanaakaan, vaikka ainakin osa paikalla olleista tilanteeni tietääkin. Ei vain ollut sellainen olo, että olisin jaksanut alkaa asiaa puida ja ruotia. Ilta oli ihana ilman sitä. Lisäksi olin niihin aikoihin muutenkin varsin hyvällä tuulella. Tulevaisuus ilman lapsia ei näyttänyt synkältä ja loputtoman surulliselta, päinvastoin. Haaveilin adoptiolapsista, leikittelin kuvitelmilla siitä mitä kaikkea elämällään voisikaan tehdä jos ei lapsia hankkisi. Todennäköisesti suuntaisin ulkomaille, mahdollisesti vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoistyöt Afrikassa ovat olleet haaveena aina, lapsia en sinne kuitenkaan halua viedä. Miehestä en tiedä. Toivoisin tietenkin, että hän lähtisi mukaan, ja hän saattaisi jopa lähteäkin. Toisaalta ymmärtäisin myös, jos hän haluaisi lähteä etsimään uutta kumppania, jonka kanssa todennäköisesti voisi saada lapsia. Nämä asiat kuitenkin ovat ajankohtaisia vasta joskus tulevaisuudessa. Toistaiseksi haluan edelleen ennen kaikkea tulla raskaaksi. Raskaudesta seuraava vauvakin tuntuu jo välillä jotenkin etäiseltä ajatukselta.
Viime viikolla olin myös tapahtumassa, jossa osallistujista suurin osa oli minun ikäisiäni ja samassa elämänvaiheessa olevia naisia. Vauvoja ja vauvamahoja oli kaikkialla, suunnilleen joka toinen vastaantulija lykki vaunuja tai vaappui maha pystyssä. Toisaalta paikalla oli myös paljon vanhoja tuttuja, joilla ei lapsia ole eikä ihan heti ole suunitelmissakaan. Loppujen lopuksi tapahtuman ärsyttävyys jäi lähinnä lievästi riepovan asteelle.
Viime viikolla olin myös tapahtumassa, jossa osallistujista suurin osa oli minun ikäisiäni ja samassa elämänvaiheessa olevia naisia. Vauvoja ja vauvamahoja oli kaikkialla, suunnilleen joka toinen vastaantulija lykki vaunuja tai vaappui maha pystyssä. Toisaalta paikalla oli myös paljon vanhoja tuttuja, joilla ei lapsia ole eikä ihan heti ole suunitelmissakaan. Loppujen lopuksi tapahtuman ärsyttävyys jäi lähinnä lievästi riepovan asteelle.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Testi
Tein sitten taas raskaustestin. Negatiivinen. Olipa yllätys. Oli pakko käydä apteekissa, vaikka olin jo päättänyt, että tässä kuussa en testiä tee lainkaan. Rintani ovat olleet viime päivät niin kipeät ja yökötys niin rajua, että olin taas kerran täysin 100% vakuuttunut, että olen raskaana. Enpä sitten ollut. Saisivat kuukautisetkin jo hiljalleen alkaa.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Kipuilua
Alavatsaa nippailee. Rinnat aristavat. Yököttää. Sama juttu joka kuukausi. Oireilla ei edes näytä olevan mitään tekemistä sen kanssa, onko ovulaatiota tapahtunut vai ei. Yleensä teen raskaustestin mahdollisimman pian, ihan vain siksi, että en ehdi elätellä turhia toiveita ja laskeskella äitiysloman alkupäiviä liian pitkään. Yleensä kuukautisetkin sitten alkavat aika pian. Nyt testit ovat kaapista loppu, ehkä ensi kertaa tämän yrittämisen aikana. Löytäisin kaikista lähiseudun apteekeista raskaustestit vaikka silmät sidottuna. Tällä kertaa usko raskaana olemiseen on kyllä niin hatara, että en taida jaksaa vaivautua. Toisaalta, tässä voi mennä vielä hyvinkin kymmenen päivää ennen kuukautisten alkua. Pitkä aika kehittää olemattomia kuvitelmia.
Yrittämisen alkuvaiheessa raportoin tuntemukseni ja testientekoni tarkaan miehelle. Jo pitkään olen kuitenkin pysytellyt niistä aivan hiljaa. Parempi, että pettymys ei ole molemmille joka kuukausi yhtä iso. Mies on ottanut koko asian kovin rauhallisesti. Välillä rauhallisuus tuntuu välinpitämättömyydeltä. Ehkä se ei kuitenkaan ole sitä. Miehestä tulisi hyvä isä.
Yrittämisen alkuvaiheessa raportoin tuntemukseni ja testientekoni tarkaan miehelle. Jo pitkään olen kuitenkin pysytellyt niistä aivan hiljaa. Parempi, että pettymys ei ole molemmille joka kuukausi yhtä iso. Mies on ottanut koko asian kovin rauhallisesti. Välillä rauhallisuus tuntuu välinpitämättömyydeltä. Ehkä se ei kuitenkaan ole sitä. Miehestä tulisi hyvä isä.
lauantai 15. lokakuuta 2011
Parempi ihminen
Jos lapsettomuudesta pitää jotain hyvää sanoa, niin väitän kyllä sen tehneen minusta paremman ihmisen. Elämäni on loppujen lopuksi ollut aina aika helppoa, olen saanut lähes kaiken mitä olen halunnut. Muistutus omasta kuolevaisuudesta on silloin tällöin ihan terveellinen juttu. Lisäksi raskaiden asioiden läpikäyminen on tehnyt minusta empaattisemman. Väittäisin jopa, että se on tehnyt minusta paremman työssäni ja antanut valmiuksia apua tarvitsevien ihmisten kohtaamiseen. Pienen ylämäen jälkeen eivät myöhemmin tulevat nyppylät tunnu enää niin ylitsepääsemättömiltä. Lapsettomuuteni on kuitenkin kestänyt vasta suhteellisen lyhyen aikaa. Jos tilanne jatkuu vielä pitkään, kaikki positiiviset vaikutukset saattavat kyllä haihtua olemattomiin. Nurkan takana väijyvät jo sellaiset peikot kuin katkeruus, kateus ja eristäytyminen.
Olen jo huomannut, että lastenrattaita työntävät äidit ärsyttävät minua kovin paljon. Valtavien maantiejyrien kanssa keskellä pyörätietä etenevät äidit tuntuvat huutavan koko olemuksellaan. "Väistäkää tarpeettomat kulkijat, täältä tulee Äiti ja Lapsi!" Myös odottavat äidit, jotka tunkevat itsensä piukkoihin, vatsaa korostaviin trikoopaitoihin ja kulkevat ympäriinsä hykerrellen "ohhoh, hupsista, kappas vain onpas se maha kasvanut, tuosta vain, ja muuten eilenhän käytiinkin ultrassa ja masuasukki näyttikin sieltä meille peukkua" ovat alkaneet hieman aiheuttaa leukapielten kiristymistä. Ei raskaana olemista toki mitenkään piilotella tarvitse ja toki siitä saa iloita, mutta liki tuntemattomien hyvänpäiväntuttujen raskausuutiset eivät kyllä hirveästi kiinnosta. Perheen ja ystävien raskauksista ja lapsista kyllä iloitsen, ja toimin mielelläni lastenvahtina.
Jos olisin tullut raskaaksi heti ensi yrittämällä, minusta olisi saattanut tulla juuri tuollainen Äiti ja Raskaana Oleva Nainen. Nyt ehkä pitäisin raskauteni hieman pienemmän piirin tiedossa mahdollisimman pitkään. Toivon myös, että pystyisin säilyttämään oman identiteettini naisena, vaimona, ystävänä ja työntekijänä vaikka lapsen vielä joskus saisinkin. Hyvän äidin ei tarvitse olla joka tilanteessa ennen kaikkea äiti, vaan äitiys voi olla vain yksi iso osa elämää. Toivon myös, että en ole vanhempana ylisuojeleva ja liiaksi hössöttävä. Kun lasta tehdään pitkään ja hartaasti ja koko ajan pahinta peläten, on olemassa riski siihen, että tekeminen ja suorittaminen jatkuu vielä lapsen kasvatuksessakin.
On muuten hassu juttu miten tiukassa toivo elää. Tämä prosessi on ainakin paljastanut, että olen aivan toivoton optimisti. Tällä kierrolla siis tein ovulaatiotestejä, joiden perusteella ovulaatiota ei tapahtunut. Myös makuuhuoneen puolella kuukausi on ollut aika hiljainen. Järjellä ajateltuna siis todennäköisyys raskaana olemiselle on lähellä nollaa. Kuitenkin olen jälleen kerran tunnetasolla täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen raskaana. Ihan samoin kuin joka ikinen kuukausi tämän yrittämisen ajan. Pessimistinä pettymys ei ehkä olisi niin kova.
Olen jo huomannut, että lastenrattaita työntävät äidit ärsyttävät minua kovin paljon. Valtavien maantiejyrien kanssa keskellä pyörätietä etenevät äidit tuntuvat huutavan koko olemuksellaan. "Väistäkää tarpeettomat kulkijat, täältä tulee Äiti ja Lapsi!" Myös odottavat äidit, jotka tunkevat itsensä piukkoihin, vatsaa korostaviin trikoopaitoihin ja kulkevat ympäriinsä hykerrellen "ohhoh, hupsista, kappas vain onpas se maha kasvanut, tuosta vain, ja muuten eilenhän käytiinkin ultrassa ja masuasukki näyttikin sieltä meille peukkua" ovat alkaneet hieman aiheuttaa leukapielten kiristymistä. Ei raskaana olemista toki mitenkään piilotella tarvitse ja toki siitä saa iloita, mutta liki tuntemattomien hyvänpäiväntuttujen raskausuutiset eivät kyllä hirveästi kiinnosta. Perheen ja ystävien raskauksista ja lapsista kyllä iloitsen, ja toimin mielelläni lastenvahtina.
Jos olisin tullut raskaaksi heti ensi yrittämällä, minusta olisi saattanut tulla juuri tuollainen Äiti ja Raskaana Oleva Nainen. Nyt ehkä pitäisin raskauteni hieman pienemmän piirin tiedossa mahdollisimman pitkään. Toivon myös, että pystyisin säilyttämään oman identiteettini naisena, vaimona, ystävänä ja työntekijänä vaikka lapsen vielä joskus saisinkin. Hyvän äidin ei tarvitse olla joka tilanteessa ennen kaikkea äiti, vaan äitiys voi olla vain yksi iso osa elämää. Toivon myös, että en ole vanhempana ylisuojeleva ja liiaksi hössöttävä. Kun lasta tehdään pitkään ja hartaasti ja koko ajan pahinta peläten, on olemassa riski siihen, että tekeminen ja suorittaminen jatkuu vielä lapsen kasvatuksessakin.
On muuten hassu juttu miten tiukassa toivo elää. Tämä prosessi on ainakin paljastanut, että olen aivan toivoton optimisti. Tällä kierrolla siis tein ovulaatiotestejä, joiden perusteella ovulaatiota ei tapahtunut. Myös makuuhuoneen puolella kuukausi on ollut aika hiljainen. Järjellä ajateltuna siis todennäköisyys raskaana olemiselle on lähellä nollaa. Kuitenkin olen jälleen kerran tunnetasolla täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen raskaana. Ihan samoin kuin joka ikinen kuukausi tämän yrittämisen ajan. Pessimistinä pettymys ei ehkä olisi niin kova.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Ahdistus
Viime aikoina minua ei juuri ole ahdistanut. Työpäivät ovat venyneet niin pitkiksi, että ahdistumiselle ei ole jäänyt aikaa. Vaikka lapsettomuudesta kirjoittaminen toisaalta helpottaa, se kyllä ainakin minun kohdallani myös lisää ahdistusta. Jään miettimään asioita pidemmäksi aikaa, suorastaan piehtaroin itsesäälissä ja arvottomuudessa. Kun elän elämääni muualla, minua ei ahdista. Rypeminen ja asioiden jahnaaminen ei edistä mitään, eikä taatusti tee minulle hyvää.
Lapsettomuuttani mietin kyllä joka päivä. Ei mene hetkeäkään niin, etten olisi tietoinen kierron vaiheesta. Kuulostelen jatkuvasti kehoani. Miksi vatsaa nipistelee? Miksi oikea nänni on kipeä? Miksi valkovuotoa tulee noin vähän? Miksi finnejä tulee noin paljon? Tietysti on myös joka-aamuinen pillerikourallinen, joka ei anna armoa. Metformiini. D-vitamiini. Foolihappo. Rauta hillittömän kuukautisvuodon jäljiltä. Nyt olen syönyt myös kaappiin eksyneitä monivitamiineja. Ja taas on se aika kuukaudesta, että valikoimaan kuuluu myös Terolut.
Tein taas pitkästä aikaa myös ovulaatiotestejä. Turhaan. Ei toivoakaan. Nyt odotetaan vain seuraavia kuukautisia, seuraavaa kiertoa ja taas uutta toivoa. Raivostuttavinta tässä on, että tämä voi jatkua vielä pitkään. Vuosia. Mitään ei voi suunnitella, kun koskaan ei tiedä. Tropiikinmatkaa ei uskalla varata kuukausien päähän, entä jos sitten onkin raskaana? Työsopimus on loppumassa alle yhdeksän kuukauden päästä. Pitäisi sopia uusia töitä, mutta miten pitkäksi aikaa? Entä jos olenkin raskaana puolen vuoden päästä, mitä sitten sanon uudelle työnantajalle? Mitä jos kaikesta huolimatta olisinkin raskaana jo nyt, voinko sopia uusia töitä vaikka tietäisin, että jään heti pois? Onko sopimus sitten edes voimassa, jos jään äitiyslomalle ennen kuin edes aloitan työt? Ahdistavin vaihtoehtohan kuitenkin on jos en ole raskaana vielä silloinkaan, mitä sitten teen?
Lapsettomuuttani mietin kyllä joka päivä. Ei mene hetkeäkään niin, etten olisi tietoinen kierron vaiheesta. Kuulostelen jatkuvasti kehoani. Miksi vatsaa nipistelee? Miksi oikea nänni on kipeä? Miksi valkovuotoa tulee noin vähän? Miksi finnejä tulee noin paljon? Tietysti on myös joka-aamuinen pillerikourallinen, joka ei anna armoa. Metformiini. D-vitamiini. Foolihappo. Rauta hillittömän kuukautisvuodon jäljiltä. Nyt olen syönyt myös kaappiin eksyneitä monivitamiineja. Ja taas on se aika kuukaudesta, että valikoimaan kuuluu myös Terolut.
Tein taas pitkästä aikaa myös ovulaatiotestejä. Turhaan. Ei toivoakaan. Nyt odotetaan vain seuraavia kuukautisia, seuraavaa kiertoa ja taas uutta toivoa. Raivostuttavinta tässä on, että tämä voi jatkua vielä pitkään. Vuosia. Mitään ei voi suunnitella, kun koskaan ei tiedä. Tropiikinmatkaa ei uskalla varata kuukausien päähän, entä jos sitten onkin raskaana? Työsopimus on loppumassa alle yhdeksän kuukauden päästä. Pitäisi sopia uusia töitä, mutta miten pitkäksi aikaa? Entä jos olenkin raskaana puolen vuoden päästä, mitä sitten sanon uudelle työnantajalle? Mitä jos kaikesta huolimatta olisinkin raskaana jo nyt, voinko sopia uusia töitä vaikka tietäisin, että jään heti pois? Onko sopimus sitten edes voimassa, jos jään äitiyslomalle ennen kuin edes aloitan työt? Ahdistavin vaihtoehtohan kuitenkin on jos en ole raskaana vielä silloinkaan, mitä sitten teen?
tiistai 27. syyskuuta 2011
Maho
Maho on ruma sana. Onneksi siihen ei nykyään juuri enää törmää. Vielä ei-niin-kauan-sitten se, että lapsia ei ala kuulua olisi ollut paljon suurempi ongelma. Siinä olisi ollut pölkyllä mies, toimeentulo, kaikki. Toisaalta, ennen e-pillerien aikaa olisi tähän ikään mennessä jo vähän harvinaisemmistakin ovulaatioista jokin todennäköisesti tärpännyt.
Nykyäänkin ihmisillä on vielä välillä vähän outoja asenteita lapsettomuutta ja etenkin lapsettomuushoitoja kohtaan. Itsekin ajattelin ennen, että en varmaan lähtisi mihinkään lapsettomuushoitoihin, mieluummin sitten vaikka adoptoisin. Vielä nykyäänkin ajattelen toisinaan, että koeputkihedelmöityksiin saakka en ehkä halua mennä. Mieli kuitenkin muuttuu. Ja tietysti näihin päätöksiin vaikuttaa myös miehen mielipide.
Sinänsä raskauden viipyminen on kuitenkin tänä päivänä mielestäni aika pieni murhe. Paljon paljon pahempiakin kohtaloita olen joutunut seuraamaan. Varsinkin lapsen oikeasti vakava sairaus olisi varmasti jotain sietämätöntä, saati sitten oman lapsen kuolema. Harmi vain, että yksi pieni murhe ei anna suojaa isommilta murheilta myöhemmin.
Takavuosina olin viran puolesta mukana useammassa synnytyksessä. Synnyttäjät olivat minulle ennestään tuntemattomia. Kaikki synnytkset joissa olin mukana, olivat iloisia, onnellisia tapahtumia ja lapset olivat odotettuja. Yksi pariskunta kuitenkin jäi erityisesti mieleen. Synnytys meni hyvin, ja heille syntyi kaunis, täydellinen pieni tyttö, joka oli saanut alkunsa koeputkessa. En ole ikinä sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt niin puhdasta, niin suunnatonta onnea kuin mitä näin noiden tuoreiden vanhempien kasvoilla synnytyksen jälkeen. Toivottavasti perhe voi edelleen hyvin.
Nykyäänkin ihmisillä on vielä välillä vähän outoja asenteita lapsettomuutta ja etenkin lapsettomuushoitoja kohtaan. Itsekin ajattelin ennen, että en varmaan lähtisi mihinkään lapsettomuushoitoihin, mieluummin sitten vaikka adoptoisin. Vielä nykyäänkin ajattelen toisinaan, että koeputkihedelmöityksiin saakka en ehkä halua mennä. Mieli kuitenkin muuttuu. Ja tietysti näihin päätöksiin vaikuttaa myös miehen mielipide.
Sinänsä raskauden viipyminen on kuitenkin tänä päivänä mielestäni aika pieni murhe. Paljon paljon pahempiakin kohtaloita olen joutunut seuraamaan. Varsinkin lapsen oikeasti vakava sairaus olisi varmasti jotain sietämätöntä, saati sitten oman lapsen kuolema. Harmi vain, että yksi pieni murhe ei anna suojaa isommilta murheilta myöhemmin.
Takavuosina olin viran puolesta mukana useammassa synnytyksessä. Synnyttäjät olivat minulle ennestään tuntemattomia. Kaikki synnytkset joissa olin mukana, olivat iloisia, onnellisia tapahtumia ja lapset olivat odotettuja. Yksi pariskunta kuitenkin jäi erityisesti mieleen. Synnytys meni hyvin, ja heille syntyi kaunis, täydellinen pieni tyttö, joka oli saanut alkunsa koeputkessa. En ole ikinä sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt niin puhdasta, niin suunnatonta onnea kuin mitä näin noiden tuoreiden vanhempien kasvoilla synnytyksen jälkeen. Toivottavasti perhe voi edelleen hyvin.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Väärin eletty
Tänään mieli ei ole ihan niin musta kuin eilen. Sekin kuitenkin tuntuu jotenkin väärältä. Kaikkialta toitotetaan miten musertava kriisi lapsettomuus on, miten pitäisi masentua ja hankkia keskusteluapua. En kuitenkaan ole masentunut tai mitenkään ylitsepääsemättömän onneton, vaikka eilisestä tekstistä saattaa toisenkinlaisen kuvan saada. Suurimman osan ajasta mietin kyllä kaikkea ihan muuta kuin lapsettomuutta. Isompiakin kriisejä pienemmistäkin syistä olen kokenut. En ole juuri edes itkenyt.
Ensimmäisen kerran itkin tämän asian takia kun yritystä oli takana vähän vajaa vuosi. Kuukautiset olivat vähän myöhässä kuten tavallista. Olin menossa isoihin juhliin, joissa oli myös alkoholitarjoilua, joten tein raskaustestin vielä ennen juhlia, noin kiertopäivänä 30. Jotenkin onnistuin sohlaamaan testin kanssa niin, että se ei kastunut virtsasuihkusta riittävästi. Näppäränä tyttönä päätin sitten dipata testin vielä vessanpönttöön, ihan uteliaisuudesta. Hämmästys oli melkoinen, kun testi näytti plussaa. Tietenkään se ei ollut luotettava, joten kipitin saman tien apteekkiin hakemaan lisää testejä. Toinen, oikeaoppisesti tehty testi näytti hieman hailakkaa, mutta kuitenkin selvää plussaa. Seuraavana päivänä tein vielä kolmannen positiivisen testin. Seuraavat pari päivää leijailin ties missä. Kunnes alle viikkoa myöhemmin alkoi vuoto. Silloin itkin illan miehen kainalossa. Yön itkin yksin miehen jo nukahdettua. Itse en saanut nukuttua vatsakivuiltani. Aamulla en enää itkenyt, vaan lähdin töihin.
Ystävät, joille olen asiasta kertonut, eivät juuri reagoi kun kerron että lasta on yritetty jo jonkin aikaa. Kommentit ovat yhdentekevän kannustavia, ja sellaisenaan jopa hieman ärsyttäviä. Kun kerron tuosta alkuraskauden keskenmenosta, saan kyllä kuulla voivotteluja ja surkutteluja, ikään kuin sen sureminen olisi ymmärrettävää. Kuitenkin tuo positiivinen raskaustesti oli minulle ennen kaikkea rohkaiseva kokemus, se kuitenkin tarkoitti jo aika monen asian toimineen. Totta kai olin surullinen kun raskaus päättyi, mutta siitä pääsin yli lähes heti, enkä ole juuri tuota raskautta enää sen jälkeen surrut. Paljon raskaampaa on kestää kuukaudesta toiseen jatkuvaa toivon ja pettymyksen kehää. Joka ikinen kuukausi olen täysin vakuuttunut siitä, että nyt raskaus alkaa. Joka kuukausi teen raskaustestin yhtä toiveikkaana, kun kuukautiset myöhästyvät puoli päivää. Joka kuukausi petyn.
Toisen kerran itkin kunnolla ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen. Siihen saakka oli vielä helppoa kuvitella, että asiat voisivat vain korjaantua taikasauvan heilautuksella. Lääkärin katse kuitenkin kertoi, että ihan niin helppoa tämä ei tule olemaan.
Viimeisimmät kuukautiset alkoivat keskiviikkona. Siitä lähtien olen itkenyt joka päivä. Ja aloitin tämän blogin. Ilmeisesti nyt tuli jaksamisessa jokin raja vastaan. Tai ehkä vasta nyt realiteetit alkavat viimein upota tajuntaani.
Ensimmäisen kerran itkin tämän asian takia kun yritystä oli takana vähän vajaa vuosi. Kuukautiset olivat vähän myöhässä kuten tavallista. Olin menossa isoihin juhliin, joissa oli myös alkoholitarjoilua, joten tein raskaustestin vielä ennen juhlia, noin kiertopäivänä 30. Jotenkin onnistuin sohlaamaan testin kanssa niin, että se ei kastunut virtsasuihkusta riittävästi. Näppäränä tyttönä päätin sitten dipata testin vielä vessanpönttöön, ihan uteliaisuudesta. Hämmästys oli melkoinen, kun testi näytti plussaa. Tietenkään se ei ollut luotettava, joten kipitin saman tien apteekkiin hakemaan lisää testejä. Toinen, oikeaoppisesti tehty testi näytti hieman hailakkaa, mutta kuitenkin selvää plussaa. Seuraavana päivänä tein vielä kolmannen positiivisen testin. Seuraavat pari päivää leijailin ties missä. Kunnes alle viikkoa myöhemmin alkoi vuoto. Silloin itkin illan miehen kainalossa. Yön itkin yksin miehen jo nukahdettua. Itse en saanut nukuttua vatsakivuiltani. Aamulla en enää itkenyt, vaan lähdin töihin.
Ystävät, joille olen asiasta kertonut, eivät juuri reagoi kun kerron että lasta on yritetty jo jonkin aikaa. Kommentit ovat yhdentekevän kannustavia, ja sellaisenaan jopa hieman ärsyttäviä. Kun kerron tuosta alkuraskauden keskenmenosta, saan kyllä kuulla voivotteluja ja surkutteluja, ikään kuin sen sureminen olisi ymmärrettävää. Kuitenkin tuo positiivinen raskaustesti oli minulle ennen kaikkea rohkaiseva kokemus, se kuitenkin tarkoitti jo aika monen asian toimineen. Totta kai olin surullinen kun raskaus päättyi, mutta siitä pääsin yli lähes heti, enkä ole juuri tuota raskautta enää sen jälkeen surrut. Paljon raskaampaa on kestää kuukaudesta toiseen jatkuvaa toivon ja pettymyksen kehää. Joka ikinen kuukausi olen täysin vakuuttunut siitä, että nyt raskaus alkaa. Joka kuukausi teen raskaustestin yhtä toiveikkaana, kun kuukautiset myöhästyvät puoli päivää. Joka kuukausi petyn.
Toisen kerran itkin kunnolla ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen. Siihen saakka oli vielä helppoa kuvitella, että asiat voisivat vain korjaantua taikasauvan heilautuksella. Lääkärin katse kuitenkin kertoi, että ihan niin helppoa tämä ei tule olemaan.
Viimeisimmät kuukautiset alkoivat keskiviikkona. Siitä lähtien olen itkenyt joka päivä. Ja aloitin tämän blogin. Ilmeisesti nyt tuli jaksamisessa jokin raja vastaan. Tai ehkä vasta nyt realiteetit alkavat viimein upota tajuntaani.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Luonnonoikku
Hämmentävää. En osaa enää kirjoittaa. Miten pitkä siitä onkaan, kun olen viimeksi edes yrittänyt tuottaa tekstiä? Ihan oikeaa, luettavaksi tarkoitettua tekstiä. Olenhan minä toki sähköposteja kirjoittanut. Ja töissä tuotan päivittäin sivukaupalla painavaa asiaa. Tekstiä, jossa kertoisin omista tunteistani tai edes itsestäni en ole kirjoittanut... niin. Moneen, moneen vuoteen.
Nyt olo alkoi kuitenkin olla sellainen, että pakko tätä on jossain purkaa. Pakkohan tätä asiaa on jotenkin työstää, että siitä pääsisi yli. Ei nimittäin ole ihan helppoa hyväksyä, että minä en ole ihan samanlainen kuin useimmat muut. Minussa on jokin vika. Olen vielä melko nuori, hiljalleen kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä nainen. Tunnen itseni kaikin puolin terveeksi, herään useimpina aamuina pirteänä ja onnellisena. Olen hoikka ja liikun kohtuullisesti. Teen arvostettua ja hyväpalkkaista työtä, josta vieläpä nautin. Olen naimisissa ihanan, komean, fiksun ja menestyvän miehen kanssa. Meillä on mukava koti, suloinen lemmikki ja farmariauto. Meillä on varaa ja mahdollisuus matkustella ja harrastaa. Elämä on täydellistä. Jotain kuitenkin puuttuu. Koska minä olen viallinen.
Olemme yrittäneet lasta nyt pari vuotta. Aika ei ole pitkä, tiedän. Kuukautiset ovat tulleet vuoden aikana tasaisen harvoin, parin kuukauden välein. Joka kierrolla toisen kuukauden ajan olo on etova, vatsaa nipistelee ja rinnat kipeytyvät. En osaa edes arvioida, miten monta raskaustestiä olen tehnyt. Lääkkeillä kuukautiset tulevat säännöllisesti. Silti joka kuukausi ennen niiden alkua ehdin olla vähän aikaa täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen raskaana.
Gynekologi ei todennut ultraäänitutkimuksessa mitään erityistä. Laboratoriokokeet olivat kunnossa. Miehen siemenneste on erinomaista. Ainoa esiin nouseva syy lapsettomuudelle on, että minä en ovuloi. Lähete jatkohoitoihin on vetämässä.
Minussa täytyy olla jokin todella vakava vika. Jokin valuvirhe, jota ei kuuluisi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Jokin piilevä, kaamea ominaisuus, jota vain en itse huomaa. Näin viallisen ihmisen ei kuulu jatkaa sukua, ei tuottaa tähän maailmaan enää yhtään ihmistä, joka edes mahdollisesti olisi yhtä pahasti viallinen. Jos näin ei muka ole, miksi en sitten tule raskaaksi? Ihmisethän lisääntyvät jo melkein pelkästä ajatuksesta, lapsia syntyy narkkareille, alkoholisteille ja muille, jotka niistä eivät pysty tai edes halua pitää huolta. Mutta ei minulle, ei, koska minussa on jotain liian pahasti pielessä.
Perustin tämän blogin, koska minusta tuntui siltä. Tunne omasta kelvottomuudesta kävi niin voimakkaaksi, että tarvitsin paikan johon tunteitani purkaa. En tiedä, miten aktiivisesti tulen tekstejä päivittämään, mutta pahoin pelkään, että edessä on vielä pitkä tie ja vielä monta pettymystä, joten todennäköisesti minusta kuullaan täällä vielä.
Nyt olo alkoi kuitenkin olla sellainen, että pakko tätä on jossain purkaa. Pakkohan tätä asiaa on jotenkin työstää, että siitä pääsisi yli. Ei nimittäin ole ihan helppoa hyväksyä, että minä en ole ihan samanlainen kuin useimmat muut. Minussa on jokin vika. Olen vielä melko nuori, hiljalleen kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä nainen. Tunnen itseni kaikin puolin terveeksi, herään useimpina aamuina pirteänä ja onnellisena. Olen hoikka ja liikun kohtuullisesti. Teen arvostettua ja hyväpalkkaista työtä, josta vieläpä nautin. Olen naimisissa ihanan, komean, fiksun ja menestyvän miehen kanssa. Meillä on mukava koti, suloinen lemmikki ja farmariauto. Meillä on varaa ja mahdollisuus matkustella ja harrastaa. Elämä on täydellistä. Jotain kuitenkin puuttuu. Koska minä olen viallinen.
Olemme yrittäneet lasta nyt pari vuotta. Aika ei ole pitkä, tiedän. Kuukautiset ovat tulleet vuoden aikana tasaisen harvoin, parin kuukauden välein. Joka kierrolla toisen kuukauden ajan olo on etova, vatsaa nipistelee ja rinnat kipeytyvät. En osaa edes arvioida, miten monta raskaustestiä olen tehnyt. Lääkkeillä kuukautiset tulevat säännöllisesti. Silti joka kuukausi ennen niiden alkua ehdin olla vähän aikaa täysin vakuuttunut siitä, että nyt olen raskaana.
Gynekologi ei todennut ultraäänitutkimuksessa mitään erityistä. Laboratoriokokeet olivat kunnossa. Miehen siemenneste on erinomaista. Ainoa esiin nouseva syy lapsettomuudelle on, että minä en ovuloi. Lähete jatkohoitoihin on vetämässä.
Minussa täytyy olla jokin todella vakava vika. Jokin valuvirhe, jota ei kuuluisi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Jokin piilevä, kaamea ominaisuus, jota vain en itse huomaa. Näin viallisen ihmisen ei kuulu jatkaa sukua, ei tuottaa tähän maailmaan enää yhtään ihmistä, joka edes mahdollisesti olisi yhtä pahasti viallinen. Jos näin ei muka ole, miksi en sitten tule raskaaksi? Ihmisethän lisääntyvät jo melkein pelkästä ajatuksesta, lapsia syntyy narkkareille, alkoholisteille ja muille, jotka niistä eivät pysty tai edes halua pitää huolta. Mutta ei minulle, ei, koska minussa on jotain liian pahasti pielessä.
Perustin tämän blogin, koska minusta tuntui siltä. Tunne omasta kelvottomuudesta kävi niin voimakkaaksi, että tarvitsin paikan johon tunteitani purkaa. En tiedä, miten aktiivisesti tulen tekstejä päivittämään, mutta pahoin pelkään, että edessä on vielä pitkä tie ja vielä monta pettymystä, joten todennäköisesti minusta kuullaan täällä vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)