Isänpäivä on minusta paljon raskaampi päivä kuin äitienpäivä. Isänpäivänä mietin koko ajan, miten olisin miestä muistanut ja huomioinut, ja miten ylpeä isä mieheni olisikaan. Tunnen myös syyllisyyttä ja häpeää, koska en ole pystynyt tarjoamaan miehelleni edes lasta.
En ole kertonut tästä blogista kenellekään, en edes miehelle. Kirjoitan tänne ainoastaan, kun hän ei ole kotona. Emme edes keskustele lapsettomuudesta kovinkaan paljon, en tiedä onko hän täysin ymmärtänyt, miten raskaasti olen asian ottanut. Keskusteluyritykset päättyvät helposti siihen, että minä itken silmät päästäni. Ihan jatkuvasti en halua vain itkeskellä ja surra, joten helpompaa on kun asiasta ei puhu liian usein. En myöskään halua ylianalysoida ja märehtiä asioita liiaksi, eikä minulla siihen oikeastaan ole tarvettakaan.
Tänne pystyn sentään nykyään jo kirjoittamaan itkemättä. Edistystä kai sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti