Vauvoja

Viikko sitten tapasin pitkästä aikaa rakkaan ystäväpariskunnan ja heidän parikuukautisen lapsensa. Lapsi oli söpö ja terve, vanhemmat ylpeitä ja onnellisia. Etukäteen hieman pelkäsin iltaa, pelkäsin keskustelun ajautuvan väistämättä lapsettomuuteeni ja pelkäsin pilaavani mukavan tapaamisen. Tapaaminen oli kuitenkin todella mukava. Vauvaa ihasteltiin ja vauvoista puhuttiin. En puhunut lapsettomuudestani sanaakaan, vaikka ainakin osa paikalla olleista tilanteeni tietääkin. Ei vain ollut sellainen olo, että olisin jaksanut alkaa asiaa puida ja ruotia. Ilta oli ihana ilman sitä. Lisäksi olin niihin aikoihin muutenkin varsin hyvällä tuulella. Tulevaisuus ilman lapsia ei näyttänyt synkältä ja loputtoman surulliselta, päinvastoin. Haaveilin adoptiolapsista, leikittelin kuvitelmilla siitä mitä kaikkea elämällään voisikaan tehdä jos ei lapsia hankkisi. Todennäköisesti suuntaisin ulkomaille, mahdollisesti vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoistyöt Afrikassa ovat olleet haaveena aina, lapsia en sinne kuitenkaan halua viedä. Miehestä en tiedä. Toivoisin tietenkin, että hän lähtisi mukaan, ja hän saattaisi jopa lähteäkin. Toisaalta ymmärtäisin myös, jos hän haluaisi lähteä etsimään uutta kumppania, jonka kanssa todennäköisesti voisi saada lapsia. Nämä asiat kuitenkin ovat ajankohtaisia vasta joskus tulevaisuudessa. Toistaiseksi haluan edelleen ennen kaikkea tulla raskaaksi. Raskaudesta seuraava vauvakin tuntuu jo välillä jotenkin etäiseltä ajatukselta.

Viime viikolla olin myös tapahtumassa, jossa osallistujista suurin osa oli minun ikäisiäni ja samassa elämänvaiheessa olevia naisia. Vauvoja ja vauvamahoja oli kaikkialla, suunnilleen joka toinen vastaantulija lykki vaunuja tai vaappui maha pystyssä.  Toisaalta paikalla oli myös paljon vanhoja tuttuja, joilla ei lapsia ole eikä ihan heti ole suunitelmissakaan. Loppujen lopuksi tapahtuman ärsyttävyys jäi lähinnä lievästi riepovan asteelle.